Venäjä ja oligarkit

 

René Nyberg

kirjasta Patriarkkoja ja oligarkkeja

 

Huutokauppaprivatisoinnin arkkitehteihin kuulunut Norilsk Nikelin omistaja Vladimir Potanin tapasi Outokummun toimitusjohtajan Jyrki Juuselan suurlähetystön illallisella Moskovassa 2001. Yritysten johtajat eivät olleet tavanneet aiemmin, vaikka Outokumpu oli vuosikymmeniä toimittanut liekkisulattamoja ja muuta avainteknologiaa Norilskiin. 2000-luvun alussa Suomen suurlähetystö toimitti kuriiripostissa Norilsk Nikelin kuparinäytteitä Outokummulle Suomeen. Outokumpu on myös Norilsk Nikelin suurin yksittäinen nikkelin ostaja.

 

Kysyin Potaninilta, mitä ”oligarkki” tarkoittaa. Potaninin mukaan oligarkki-käsitteen keskeinen sisältö on itsenäisyys ja riippumattomuus.

 

Materiaalisessa mielessä näin epäilemättä on, miljardiomaisuuden tarjoama vapaus kun on ilmeinen. Mutta tuskinpa Potanin enää vastaisi samalla tavalla. Tilanne Venäjällä on muuttunut.

                

Miljardiomaisuuden 1990-luvulla ja sen jälkeen hankkineiden oligarkkien rinnalle on noussut kaksi uutta miljardööriryhmää. Kaverioligarkit ja valtio-oligarkit. Molempia kuvaa heille myönnetty oikeus hankkia tuottoa valtion omaisuudella tai kustannuksella (revenue leasing). Kaverioligarkeiksi (chrony oligarchs) kutsutaan henkilöitä, joiden ystävyys tai läheisyys hallitsijaan on suonut heille bisnesmahdollisuuksia. Tunnetuimpia esimerkkejä ovat veljekset Arkadi ja Boris Rotenberg, joille on suotu hoidettavasi erityisesti suuria infrastruktuurihankkeita, sekä Gennadi Timtšenko. Öljykauppaa Suomesta käsin 1990-luvulla harjoittaneella Timtšenkolla, kuten myös Boris Rotenbergilla, on Suomen passi.

 

Olen tavannut Timtšenkon vain kerran. Kyseessä oli Gerhard Schröderin 70-vuotispäivä keväällä 2014, joita vietettiin Pietarissa Jusupovin palatsissa. Putinin lisäksi läsnä oli huomattava joukko oligarkkeja. Suomesta paikalla oli Fortumin toimitusjohtaja Tapio Kuula. Vaihdoin Timtšenkon kanssa jonkun sanan, mutta hän halusi puhua vain amerikkalaisista pakotteista, jotka kohdistuivat häneen henkilökohtaisesti.

 

Valtio-oligarkeiksi kutsutaan suurten valtionyritysten johtajia. Gazpromin johtaja Aleksei Miller, Rosneftin pääjohtaja Igor Setšin, ja asetuotantoyhtiö Rostehin johtaja Sergei Tšemesov ovat palkkajohtajia, mutta heille on kertynyt vuosien mittaan huomattavaa varallisuutta. Ylellisten elämäntapojen suhteen valtio-oligarkit eivät jää jälkeen omaisuutensa eri tavoin itse luoneista oligarkeista, ehkä jopa päinvastoin. Oppositiohahmo ja aktivisti Aleksei Navalnyi on tehokkaasti levittänyt tietoa heidän omistuksistaan miljoonia katselijoita tavoittaneiden YouTube-videoidensa avulla.

 

Vaikka Putin on lähtökohtaisesti korostanut, ettei Venäjä ole siirtymässä valtiokapitalismiin, valtion osuus taloudesta kasvaa jatkuvasti. Näin tapahtui vuosien 2008-09 finanssikriisin seurauksena, jolloin huomattava osa oligarkeista joutui turvautumaan valtion apuun. Putin ratkaisi tuolloin monen finanssiryhmän kohtalon joko myöntämällä tai epäämällä tuen. Esimerkiksi alumiinimagnaatti Oleg Deripaska olisi menettänyt kaiken, ellei Venäjän ulkomaankauppapankki VEB olisi lainoittanut hänen yrityksiään. Samaan aikaan myös moni länsimainen yritys joutui turvautumaan valtion apuun. Mutta aikojen parannuttua valtio vetäytyi ja myi haltuunsa joutunutta omaisuutta, toisin kuin Venäjällä, jossa valtion rooli jatkoi kasvuaan. Ukrainan sodan aiheuttamat pakotteet ovat entisestään lisänneet Venäjän teollisuuden riippuvuutta valtion tuesta, mikä on automaattisesti kasvattanut valtion osuutta taloudesta.

 

990-luvun privatisointi oli uuden ajan suurin omaisuuden siirto yksityisten käsiin. Näin syntynyt sosiaalinen epätasa-arvon jyrkkä kasvu on sekin historiallisesti ainutlaatuista. Tästä juontuu tarve korostaa omistamisen sosiaalista vastuuta maassa, jonka sosiaaliset turvaverkot ovat kehittymättömät.

 

Valta tulkitsee kuitenkin sosiaalisen vastuun laajemmin ja sisällyttää siihen myös velvoitteen tarvittaessa rahoittaa valtion projekteja. Ensimmäinen isompi hanke oli Putinin päätös rakentaa Venäjän presidentille uusi residenssi Pietariin.. Kohde oli raunioitunut Konstantinovin palatsi Suomenlahden rannalla, jonka Pietari Suuri oli aikoinaan rakentanut ja joka oli eräs lukuisista Romanovien palatseista. Konstantinovin palatsi korvasi presidentin residenssin Pietarin Kivisaarella, joka nykyisin on Pietarin kaupungin vierastalo.

 

Tuhoutunut palatsi puutarhoineen kunnostettiin Pietarin 300-vuotisjuhlaan mennessä. Alueen tuntumaan rakennettiin toistakymmentä suurta vierastaloa, jonne EU-maiden päämiehet majoittuivat toukokuussa 2003.

 

Hanke oli suurisuuntainen ja sen rahoitus hoidettiin tavalla, josta on tullut sääntö. Karen Dewishan mukaan oligarkit olivat tässä eräänlainen valtion itsepalveluboutique.

Tunnetuin esimerkki oligarkkien osallistumisesta suuriin valtiollisiin rakennushankkeisiin ovat Sotšin talviolympialaiset 2014, joiden budjetti ylitti Pekingin vuoden 2008 kesäolympialaisten kustannukset.

 

Kremlin kannalta omaisuudella on oikeutuksensa, jos omistaja on lojaali ja maksaa osuutensa valtion projekteista. Tästä on tullut olennainen osa venäläistä järjestelmää, jonka oligarkit ja valtion yritysten omistajina käyttäytyvät johtajat hyväksyvät. Oligarkkien lisääntynyt hyväntekeväisyys on vuosien mittaan kehittynyt ilmiö, jolla on paitsi taloudellista merkitystä, myös kansalaisyhteiskunnallista arvoa, sillä se aktivoi joukon ihmisiä, jotka eivät ole julkishallinnon palveluksessa.

 

Kuva uudesta porvarissäädystä, joka haluaa nähdän itsensä arvoiltaan venäläisen intelligansijan perillisenä, poikkaa tuntuvasti 1990-luvulla syntyneestä raharuhtinaiden kuvasta. Elisabeth Schimpfösslin laaja sosiologinen tutkimus oligarkeista yhteiskunnallisena luokkana on ensimmäinen laatujaan. Schimpfössl vertaa oligarkkien ylilyöntejä  Chicagon 1890-luvun joutilaaseen luokkaan (leisured class). Äkkirikastuneet venäläisen kaipasivat ja omaksuivat neuvostoajan heiltä kieltämää ylellisyyttä, kaikkea suurinta ja hienointa mitä rahalla voi saada.

 

Valta ja raha ovat molemmat asettuneet pääosin asumaan Moskovan länsipuolelle, vanhoille puolue-eliitin asuinalueille Rubljovkan tien varrelle. Korkeiden vihreiden aitojen eristämät kartanot ovat huikeita. Mutta kaikki eivät ole samanlaisia. Schimpfössl kuvaa erästä suljettua yhteisöä (gated community), jonka tunnistin hänen sananvalinnoistaan, sillä kävin siellä syksyllä 2018. Kyseessä on Moskovan kanavan tekojärven rannalla sijaitseva Pirogovo, entisen NKP:n keskuskomiten sanatorion alueelle syntynyt huvila-alue, jolla Schimpfösslin mukaan ei ole vertaista koko Venäjällä.

 

Näillä sanoilla aluetta esitteli myös ystäväni it-alan pioneeri Anatoli Karatšinski, jonka vieraana olin. Kaikki talot olivat puusta ja erittäin suuria, upeita japanilaistyylisiä tai sveitsiläisiä alppimajoja jäljitteleviä ja hienosti maastoon istuvia. Aidat ovat alueen sisällä kiellettyjä, vain matalat pensasaidat sallitaan.

 

Pirogovoon voi muuttaa ja rakentaa vain yhteisön kutsusta ja luvalla. Asukkaita yhdistää purjehdusharrastus. Alueelle on täysimittainen golfkenttä sekä puoliavoin jääkiekkokaukalo, mutta ei sen sijaan katettua uima-allasta, sillä kaikissa taloissa on kuulemma omansa.

 

Pirogovon keskellä sijaitsee yhteisön lasinen ravintolarakennus, jonka on suunnitellut japanilainen arkkitehti. Ihastelin ravintolan komeasti kiiltelevää viinapannua, jonka tisle ei todellakaan maistunut pontikalta. Pari päivää myöhemmin näytin viinaprännin kuvaa Saksan Moskovan-suurlähettiläälle Rüdiger von Fritschille, joka naurahti, sillä hän tunnisti sen välittömästi. Hän oli edellisellä viikolla vieraillut alueella Saksan talousministeri Peter Altmeierin kanssa Venäjän talousministeri Denis Manturovin kutsumana. Alueella asuu myös presidentin administraation päällikkö Anton Vaino, jonka isoisä oli Neuvosto-Viron puoluejohtaja 1978-88.

 

Schimpfössl on haastatellut merkittävää osaa oligarkeista, myös heidän puolisoitaan ja lapsiaan. Piirtynyt kuva kertoo venäläisestä porvarissäädystä, jolle on kehittynyt omat maut ja arvot. Erityisesti hyväntekeväisyyden velvoitusta pidetään tärkeänä. Filantropia on osa uuden porvarillisen aristokratian olemusta.

 

Toisaalta Schimpfösslin mukaan jokainen oligarkki, jonka hän tapasi ja joka omisti huvipurren, oli juuri vaihtamassa tai tilaamassa vielä suuremman jahdin. Alkuvaiheessa huomattava osa avustuksista suuntautui kansalaisjärjestöille, joiden suurin yksittäinen tukija oli Hodorkovski. Vertautuminen perinteiseen intelligentsijaan taas korostaa eroa tavalliseen kansaan, jonka kanssa uusi aristokratia ei koe omaavansa mitään yhteistä.

 

Taustaltaan oligarkit ovat pääosin korkeasti koulutettujen perheiden lapsia. Kiinteistösijoituksilla miljardiomaisuuden tehneen Boris Mintsin mukaan ainoa asia, jonka oligarkit ovat perineet on koulutus. Huomattava osa oligarkeista, kuten myös Mints, ovat luonnontieteilijöitä, usein matemaatikkoja, joiden opiskelua ideologinen pakkosyöttö ei häirinnyt.

 

Mints on myös Gaidar-säätiön hallituksen puheenjohtaja. Siinä ominaisuudessa hän osallistui Esko Ahon kustantaman Jegor Gaidarin merkkiteoksen Imperiumin tuhon suomennoksen julkistamiseen Helsingin kirjamessuilla lokakuussa 2014. Tilaisuudessa kirjan esitteli entinen finanssiministeri Aleksei Kudrin.

 

Filantropian lisäksi oligarkit ovat alusta pitäen suosineet taiteita. Tämä näkyy perinteisten taidelaitosten tukemisena, uusien museoiden perustamisena tai esimerkiksi näyttävinä lahjoituksina. Aikakirjoihin on jäänyt, että Venäjän juutalaisyhteisöjen puheenjohtaja Vladimir Gusinski rahoitti vuonna 1997 uudelleen rakennetun Kristus Vapahtajan katedraalin kupolien kultausta. Vladimir Potanin osti vuonna 2002 Kazimir Malevitšin markkinoille ilmestyneen Mustan neliön miljoonalla dollarilla ja lahjoitti sen Eremitaasille. Kyseessä oli kuuluisan työn neljäs versio.

 

Merkittävä kulttuuriteko oli Malcom Forbesin omistaman Fabergé-kokoelman lunastaminen ennen sen joutumista huutokauppaan vuonna 2004. Viktor Vekselberg maksoi siitä sata miljoonaa dollaria. Kokoelma sisälsi yhdeksän keisariperheelle valmistettua pääsiäismunaa sekä 170 muuta Fabergén valmistamaa esinettä. Vekselberg kunnosti kokoelmaa varten Pietarissa Fontankan varrella sijaitsevan Šuvalovin palatsin, jonka moni suomalainen muistaa neuvostokauden Kansojen ystävyyden talona. Fabergé-kokoelman ympärille rakennettu museo avattiin yleisölle 2014.

 

Kulta- ja jalokiviseppä Peter Carl Fabergé valmisti keisariperheelle yhteensä viisikymmentä pääsiäismunaa, joist 43 on säilynyt. Kymmenen munaa on Kremlin aarrekammiossa, yhdeksän Vekselbergin Fabergé-museossa, viisi Virginia Museum of Fine Artsissa ja kolme kuningatar Elisabethin kokoelmissa. Stalin möi vuodesta 1927 alkaen kaikkiaan neljätoista munaa. 1920-luvulla Neuvosto-Venäjällä ja myöhemmin Brežnevin Neuvostoliitossa näkyvästi toiminut amerikkalainen teollisuusmies Armand Hammer osti useita.

 

Huomattava osa oligarkeista on syntyperältään juutalaisia. Eräät ovat myös toimineet aktiivisesti juutalaisyhteisöjen johdossa, kuten mediamoguli Vladimir Gusinski, Mihail Fridman ja Boris Mints.

 

Neuvostoliiton hajoaminen poisti kaikki juutalaisia koskeneet epäviralliset rajoitukset. Taloustieteilijänä uransa aloittaneen Peter Avenin mukaan hän ei äitinsä syntyperän vuoksi vastannut etnisesti neuvostotiedemiehen ideaalia. Tässä mielessä vuosi 1991 vertautuu vuoteen 1917, jolloin juutalaiset saivat kansalaisoikeudet ja nousivat näkyviin asemiin Neuvosto-Venäjällä. Valtaväestöä keskimäärin paremmin koulutetut urbaanit juutalaiset löysivät nopeasti paikkansa myös uuden Venäjän yritysmaailmassa.

 

Norilsk Nickel -konsernin pääomistaja Vladimir Potanin on usein nähty vieras presidentti Vladimir Putinin toimistossa. Kuva: President of Russia

Öljykauppaa harjoittaneella Gennadi Timtšenkolla on tiettävästi myös Suomen passi kuten eräillä muillakin oligarkeilla.

Veljekset Arkadi ja Boris Rotenberg.

Huomattava osa oligarkeista on syntyperältään juutalaisia kuten Alfa Group -konsernin pääomistaja Mihail Fridman. Kuva: Alfabank

Moskovan lähellä Pirogovossa on Venäjän raharuhtinaiden huviloita, jotka ovat kansainvälisten huippuarkkitehtien suunnittelemia.

Pirogovon golfklubi talviasussa.

Roman Abramovitshin huvijahti Eclipse on yksi maailman suurimpia yksityiskäyttöön rakennettuja laivoja.

 

Norilsk Nikel -konsernin pääomistaja Vladimir Potanin on yksi Venäjän rikkaimmista miehistä ja jääkiekkojoukkue Jokerien keskeinen rahoittaja.

 

René Nyberg (s. 1946) on pitkän diplomaatin uran tehnyt East Office of Finlandin entinen toimitusjohtaja. Ulkoasiainministeriön palvelukseen vuonna 1971 astunut Nyberg hoiti vuoteen 2000 asti erilaisia tehtäviä Moskovassa, Leningradissa, Brysselissä, Bonnissa ja Wienissä. Vuonna 2000 hänet nimitettiin suurlähettilääksi Moskovaan ja vuonna 2004 hän siirtyi suurlähettilääksi Berliiniin. East Officessa hän aloitti vuonna 2008. Sieltä hän jäi eläkkeelle vuoden 2013 lopussa. Kuva: Oleg Natchinkin

 

Artikkeli on poiminta kirjasta Patriarkkoja ja oligarkkeja, René Nyberg, Siltala, 2019